i started losing my mind again

mä oon niin väsynyt vaikka nukun kaikki päivät. oon niin kyllästynyt kaikkeen, mä en halunnut tätä, mä en koskaan pyytänyt tällasta. mikään ei oo tarpeeks mutta silti kaikki on liikaa. käyn nykyään psykiatrisella polilla joka viikko ja sain lääkkeetkin. ei ne tunnu hyödyttävän. viikonloppuna olin sairaalassa viiden aikaan aamuyöstä humalassa koska terä upposi liian syvälle ja en onnistunut piilottamaan sitä poikaystävältä. viisi tikkiähän siihen tuli.. en halunnut satuttaa sitä.. halusin vaan satuttaa itseäni. en edes tiedä miksi taas turvauduin terään vaikka siitä on kohta viisi kuukautta kun viimeksi satutin itseäni. piilouduin sen tekosyyn taakse että olin humalassa vaikka tiedän ihan hyvin että olisin sen luultasti tehnyt ihan selvänäkin. kerroin kaikille että tölvin itseni vaan johonkin, ei se mitään vakavaa ollut. 

en halua satuttaa poikaystävääni.. ei se hänen vikansa ole että olen tällainen paska. kun istuin sohvalle huomasin kuinka hän yritti peitellä kyyneleitä. mietin vain että miksi? miksi sä mun takia itket en mä ole sen arvoinen. teki mieli huutaa että lähde nyt ajoissa saatana, sä saat jotain niin paljon parempaa kun mut, lähde nyt jo ennen kun teen jotain niin pahaa että sä et enään pysty olla mun kanssa. samalla pieni ääni mun päässä sanoo että älä koskaan mene tai mä murenen niin pieniksi palasiksi ettei mua kohta ole ollenkaan. pysy siinä aina. anna mun jotenkin elää sun kautta. anna mun kuunnella sun haaveita kun tiedän että mä en ole kykenevä haaveilemaan. kerro kuinka sä haaveilet tulevaisuudesta mun kanssa vaikka en voikkaan luvata olevani siellä.

I don’t know what happened

Something went wrong

And now I find myself gasping for breath

And my wrist’s are bleeding again

was it something that i did? did i make a mistake?

miksi puhun isistä kun hän olisi sankarini,
en edes kuullut hänestä kun täytin 18.
eikö silloin kuulu saada iso hali omalta isältään,
eikö hänen kuuluisi varoittaa kaikesta pahasta?

muistan pienenä, kun isi vei meidät kalastamaan
ja muistan kuinka hän grillasi papan rakentamassa tiiligrillissä.
hän tekee maailman parasta pekonikastiketta
ja aina muistuttaa että ei saa puhua ruoka suussa.

pienenä en ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti sillä
että isä on taas päissään, eikä voi viedä meitä mummolaan.
isä muutti pois kun olin vielä pieni. en muista siitä paljoa.

nykyään olen vihainen siitä,
etten koskaan saanut tilaisuutta olla "isin tyttö",
koska tiedän että olisin ollut.
olen vihainen hänen sairaudelleen, en hänelle.
on pelottavaa nähdä oma isänsä kuihtuvan pois,
nähdä kuinka hänen kädet tärisevät ja hiukset harmaantuvat.
joskus hänen omat jalkansa ei kanna häntä enään.

olen niin peloissani
isi saattaa olla poissa jo huomenna
ja se saa ahdistavan syyllisyyden tunteen kurkkuuni
miksen tee jotain?
onko se minun syyni?

“My father broke my heart long before any boy had the chance to.”

mä koitan niin kovasti korjata itseni.

kävin ottamassa tällasen tatuoinnin 31.12

convince yourself that the day will come when you no longer wake up wishing you hadn’t. look forward to that day. find something you enjoy, and do it. do it over and over again until it becomes your life.

2014

kohta voimme heittää hyvästit kuluneelle vuodelle

voimme taas hetken kuvitella että kaikki on paremmin vuonna 2014

ja joku pieni osa minusta uskoo siihen myös.

me selvisimme viimeiset kaksitoista kuukautta.

kaksitoista helvetin kuukautta tätä samaa paskaa.

ja vaikka viimeiset kaksitoista kuukautta

yritti tuhota meidät, tässä me vielä olemme.

me voitimme.

tehkää hölmöjä uudenvuodenlupauksia.
pitäkää niistä kiinni.

ja heille, jotka eivät selvinneet vuoteen 2014.

heille joille 2013 oli liikaa.

toivottavasti löysitte rauhan.

“Tomorrow is the first blank page of a 365 page book.

Write a good one.”

helvetti kun ei osaa edes tappaa itseään oikein.

en muista siitä päivästä juuri mitään. muistan vain ottaneeni lääkkeitä tiuhaan tahtiin ja siihen päälle viskipaukkua yksi toisensa perään. olisin vain halunnut olla yhtä tähtien kanssa. tuntea sen kaiken kivun kerralla ja sitten.. ei koskaan enään. mutta tässä olen ja pysyn, ilmeisesti. joka päivä on raskas, mutta ainakin minä yritän. ja jos tarpeeksi kauan yrittää, niin onhan sen pakko muuttua edes hieman paremmaksi. vai mitä?

It sits in silence, eats away at me.
It feeds like cancer. This guilt could fill a fucking sea.
I may look happy, but honestly dear,
the only way I'll really smile is if you cut me ear to ear.

en ole varma mihin kadotin itseni.

mihin minä menin?
kuka minä olen?
en tunne tätä ihmistä enään.
se pelottaa.

katosinko pitkiin yksinäisiin iltoihin
vai lääkehuuruisiin öihin.
ehkä pitkiin koulupäiviin
tai päiviin jolloin en mennyt kouluun
koska pelotti liikaa lähteä ulos.

ehkä menetin osan itsestäni
aina kun ystäväni ei halunneet viettää aikaa kanssani.
he keksivät tekosyitä
mutta näin niiden läpi.

osa minusta lähti varmaan miettiessäni isääni.
oliko se minun syytäni että hän turvautui pulloon.
onko se minun syytäni että näemme niin harvoin.

kadotinko itseni kaikkiin niihin tarinoihin
missä toivoin eläväni omani sijasta.

suurimman osan itsestän kadotin tähän sairauteen
joka elää kanssani joka päivä
mutta siihen olen jo tottunut.

sattuu.

en löydä enään mummoa touhuamasta keittiöstä
vaari ei istu enään kalsareillaan olohuoneessa kittaamassa viiniä
he ovat poissa
he ovat olleet poissa jo kaksi viimeistä joulua.
mikään ei ole enään samanlaista.

mummo ja vaari ei ole vastassa ovella
ikävöin vaarin kovaa rutistusta astuessani sisään
ikävöin mummin keittiön tuoksua
ikävöin mummin hössötystä
vaari ei enään koskaan voi olla ylpeä minusta.

kun lähdemme kotoa mummolaan missä isosiskoni nykyään asuu
odotan kovasti mummon ja vaarin vastaanottoaan ovella
mutta muistan että he ovat poissa
ei enään vaarin kovaa rutistusta tai hänen partavetensä tuoksua
ei enään mummin iloista hössötystä astuessamme sisään

ja kuin kirjoitan tätä
tunnen ikävää
ja se sattuu.
kyyneleet virtaa kasvoillani
vaikka luulin sen olevan mahdotonta.