2014

kohta voimme heittää hyvästit kuluneelle vuodelle

voimme taas hetken kuvitella että kaikki on paremmin vuonna 2014

ja joku pieni osa minusta uskoo siihen myös.

me selvisimme viimeiset kaksitoista kuukautta.

kaksitoista helvetin kuukautta tätä samaa paskaa.

ja vaikka viimeiset kaksitoista kuukautta

yritti tuhota meidät, tässä me vielä olemme.

me voitimme.

tehkää hölmöjä uudenvuodenlupauksia.
pitäkää niistä kiinni.

ja heille, jotka eivät selvinneet vuoteen 2014.

heille joille 2013 oli liikaa.

toivottavasti löysitte rauhan.

“Tomorrow is the first blank page of a 365 page book.

Write a good one.”

helvetti kun ei osaa edes tappaa itseään oikein.

en muista siitä päivästä juuri mitään. muistan vain ottaneeni lääkkeitä tiuhaan tahtiin ja siihen päälle viskipaukkua yksi toisensa perään. olisin vain halunnut olla yhtä tähtien kanssa. tuntea sen kaiken kivun kerralla ja sitten.. ei koskaan enään. mutta tässä olen ja pysyn, ilmeisesti. joka päivä on raskas, mutta ainakin minä yritän. ja jos tarpeeksi kauan yrittää, niin onhan sen pakko muuttua edes hieman paremmaksi. vai mitä?

It sits in silence, eats away at me.
It feeds like cancer. This guilt could fill a fucking sea.
I may look happy, but honestly dear,
the only way I'll really smile is if you cut me ear to ear.

en ole varma mihin kadotin itseni.

mihin minä menin?
kuka minä olen?
en tunne tätä ihmistä enään.
se pelottaa.

katosinko pitkiin yksinäisiin iltoihin
vai lääkehuuruisiin öihin.
ehkä pitkiin koulupäiviin
tai päiviin jolloin en mennyt kouluun
koska pelotti liikaa lähteä ulos.

ehkä menetin osan itsestäni
aina kun ystäväni ei halunneet viettää aikaa kanssani.
he keksivät tekosyitä
mutta näin niiden läpi.

osa minusta lähti varmaan miettiessäni isääni.
oliko se minun syytäni että hän turvautui pulloon.
onko se minun syytäni että näemme niin harvoin.

kadotinko itseni kaikkiin niihin tarinoihin
missä toivoin eläväni omani sijasta.

suurimman osan itsestän kadotin tähän sairauteen
joka elää kanssani joka päivä
mutta siihen olen jo tottunut.

sattuu.

en löydä enään mummoa touhuamasta keittiöstä
vaari ei istu enään kalsareillaan olohuoneessa kittaamassa viiniä
he ovat poissa
he ovat olleet poissa jo kaksi viimeistä joulua.
mikään ei ole enään samanlaista.

mummo ja vaari ei ole vastassa ovella
ikävöin vaarin kovaa rutistusta astuessani sisään
ikävöin mummin keittiön tuoksua
ikävöin mummin hössötystä
vaari ei enään koskaan voi olla ylpeä minusta.

kun lähdemme kotoa mummolaan missä isosiskoni nykyään asuu
odotan kovasti mummon ja vaarin vastaanottoaan ovella
mutta muistan että he ovat poissa
ei enään vaarin kovaa rutistusta tai hänen partavetensä tuoksua
ei enään mummin iloista hössötystä astuessamme sisään

ja kuin kirjoitan tätä
tunnen ikävää
ja se sattuu.
kyyneleet virtaa kasvoillani
vaikka luulin sen olevan mahdotonta.

täällä on niin pimeää ja haluan ihmemaahan.

en tunne mitään. olen turta. päivät menee ohitse hitaasti, mutta tuntuu siltä kuin olisin pelkkä kuori ihmisestä. kaikki on tyhjää ja pimeää. ihan kuin joku ohjailisi minua. teen päivän hommat sumussa ja kun pääsen nukkumaan, huokaisen. mihin se päivä meni? mitä taphatui? olen vain kävelevä haamu tekemässä asioita jotka ei kiinnosta minua pätkääkään. mikään ei kiinnosta. antakaa minun levätä. viekää minut johonkin ihmemaahan missä voin taas tuntea jotain.

"depression is the overwhelming feeling of numbness and the desire for anything that can help you make from one day to the next."

mieleni on kuin palapeli josta on palasia hukassa.

sisälläni asuu tumma pilvi. siitä on tullut ystäväni. se valtaa joka osan kehostani ja pitää minua vankinaan. elämä olisi outoa ilman sitä. se ei halua minun olevan onnellinen. sen väri on tumman sininen ja joskus jopa musta. tämä pilvi on saanut minusta otteen eikä meinaakkaan päästää irti. se on ollut jo niin kauan sisälläni, etten osaisi toimia ilman sitä.

the hardest thing about depression is that it is addictive. it begins to feel uncomfortable not to be depressed. you feel guilty for feeling happy.

siinä hetkessä en tuntenut tuskaa.

kaikki oli niin kaunista ja mikään ei tehnyt kipeää. minulla oli vain musiikki ja täydellinen onnellisuus siinä hetkessä. musiikki tuntui luissa asti ja hymyni oli korvissa. en koskaan halunnut sen loppuvan. wall of death oli täydellinen, kun ihmiset rynnivät toisiaan kohti ja millään ei ollut mitään väliä. autoimme kaatuneet ylös ja jatkoimme matkaa. hetki pysähtyi ja sisälläni vallitsi täydellinen rauha. nämä ihmiset, musiikki, aivan kun olisin vihdoin päässyt kotiin. kun lavalta kuului "put your hands up if music has ever saved your life" käteni nousi ja tarkoitin sitä, ihan todella tarkoitin sitä. muistoksi jäi liuta mustelmia, turvonnut nilkka ja kasa suttuisia kuvia, enkä mitään vaihtaisi pois. se oli elämäni onnellisin päivä.

music is the only thing that really makes sense to me.

se läski lapsi karkkikaupassa.

"haha, syö vähän lisää niin tulee uni paremmin"

"ootko varma että mahdut tosta liukumäestä?"

"jos sä kutsut kauniita tyttöjä niin voinhan mä sitten tulla!"

en mä tiedä, siihen kai turtuu. aina samasta asiasta ne jaksaa kuittailla, antaisivat olla jo. jättäkää läski rauhaan, koska sanon teille että ei ole loukkausta mitä en olisi jo kuullut. olen ollut tällainen niin kauan kuin muistan ja tottakai haluan muuttua, mutta jos sängystä nouseminen joka aamu on niin vaikeaa ja kivuliasta, miten koskaan voisin edes kuvitella muuttuvani? joskus jopa tuntuu että ruoka on ainoa asia joka innostaa ja tekee hyvälle tuulelle. syön itseni niin täyteen että liikkuminen muuttu hankalaksi ja haluaisin oksentaa, mutta en kuitenkaan tee niin. ennen tunsin syyllisyyttä siitä mutta nykyään en edes välitä. miksi ottaa yksi ainoa asia mistä nautin, pois? ja tämä kuulostaa naurettavalta, mutta niin se on. minulle ei tuota ongelmaa edes kolme kappaletta 30cm subwayleipää tuplalihalla tai big mac-ateria plussana ja siihen päälle vielä neljä juustohampurilaista. joskus unohdan syödä, joskus syön jatkuvasti. joskus tungen ruokaa suuhun vaikka olisin ihan täynnä. sitten kun ei enään ole täysi olo, syön vähän lisää. ahmimishäiriöksi tätä kai kutsutaan.asiaahan ei auta se että rakastan leipomista ja kokkaamista, eikä se että opiskelen leipuri-kondiittoriksi.

olisipa taivas tänä yönä kirkas. haluaisin taas puhua tähdille.

ja minä hymyilin tähdille, koska ne tiesivät liikaa. onneksi eivät kertoneet muille. ne tietävät synkimmätkin ajatukseni. ne tietävät kuinka monta lääkettä otin että saisin unta. ne tietävät kuinka syvälle sain terän upotettua tällä kertaa. ne tietävät kuinka käänsin patjani, ettei kukaan huomaisi veriläikkää jonka olin valuttanut ranteistani. tänään minulla on vain parantuneet arvet..ei ole varaa lipsua. tänään minulla ei ole muuta kuin saunan ikkunan kuuma kahva, jota puristan niin kauan että sattuu. haluan vain tuntea jotain.

“I have told the sky all my loneliest thoughts of you. And all it does is shine star light back at me. But I guess that’s what makes it such a good listener.”

ja me lennettäis taikamatolla plutoon ettei se tuntis itseään yksinäiseks.

 vihaan kesää. ikävöin kesäöitä. ajoimme raviradalla laittomasti keskellä yötä, ja meinasimme lentää kuperkeikkaa. ikkuna oli auki ja olin yltäpäältä hiekan peitossa. nauru ei meinannut loppua. jb pauhasi radiosta, ja lauloimme mukana vaikka väitimme että se on huono. oikeasti salaa me kaikki tykkäsimme siitä. ajoimme mäkkärin autokaistalle kymmenen kilometriä rikkinäisellä skootterilla, vain koska me halusimme roskaruokaa. telttailimme kotipihalla, mutta hiivimme taloon keskellä yötä koska meitä paleli.

the best portion of your life will be the small, nameless moments you spend smiling with someone who matters to you.

mikään määrä lääkkeitä ei saa sua rakastamaan itseäsi.

haluan tupakan polttavan keuhkoissani ja viinan kirvelevän kurkkuani. haluan turruttaa mieleni lääkkeillä ja tuntea lasin repivän ihoani. ei kai minulla ole muutakaan mistä pitää kiinni. ehkä joskus paranen mutta tällä hetkellä ei edes huvita parantua. tähän tunteeseen jää koukkuun, ihan kuin ilman sitä ei voisi edes toimia. 

Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää.
Eikä kukaan tiedä, et on onneton.

kaikki on kuolemaisillaan; minä mukaan lukien.

lumi on saapunut maahan. syksyä tulee ikävä. tulee ikävä iltoja jolloin sai mennä nukkumaan sateen paiskatessa ikkunaa. syysmyrskyn mukana tuli ajatus siitä että taivaankin tarvitsee välillä huutaa. se ajatus rauhoitti.

“It’s so strange that autumn is so beautiful; yet everything is dying.”

minua ei voi enään korjata.

tänään olen ajatellut kuolemaa. ehkä huomenna asiat olisivat paremmin, jos lepäisin mullan alla.

silti vielä hengitän. ehkä hengitän huomennakin, kuka tietää.

can i still get into heaven if i kill myself?